maanantai 20. maaliskuuta 2017

Pomppiva pappapupu

Kaikki alkoi siitä, kun taaperona toivoin lahjaksi pomppivaa pappapupua. Kaiken maailman pupupehmolelujen, koriste-esineiden ja tarrojenkaan jälkeen kenellekään ei selvinnyt, mitä pomppiva pappapupu todellisuudessa tarkoitti.

Noin 15 vuotta myöhemmin piti tehdä koulussa patsas. Tuhansia mahdollisia mallikuvia selailtuani päädyin todelliseen pomppivaan pappapupuun, jota lähdin sitten ensimmäiseksi tutkimaan plastoliinipienoismallin muodossa...


Kun uskoin jollain tasolla olevani kartalla pupujussin muodosta, siirryin hurjiin ympyröihin styroksikopin puolelle. Ensin liimasin kasaan levyjä, ja sitten pitikin alkaa huitoa veitsellä...


Epätoivoa havaittavissa?



Korvat tein uretaanilevystä, muu on suurin piirtein styroksista. Pään virkaa toimittaa eräs valitettavankin tuttu hämähäkin pylly vuoden takaa.


Kun kuvittelin olevani valmis muodon kanssa, siirryin paperoimaan otustani. Luonnollisesti päällimmäisen paperikerroksen väriksi päätyi vihreä, jota oli mukava ja helppo piilottaa punaisella pohjamaalilla. Not.


Pohjamaalin väriksi valikoitui punainen, joka on tavoitellun metallinhohtoisuuden kannalta kaikkein paras. Pintaan sain halutun värin sotkemalla kultaista ja kuparinväristä spraymaalia.

Tässä vaiheessa jänis näyttää vielä hieman muoviselta, joten mustalla maalilla likaistin häntä hieman

tadaa!


tiistai 20. joulukuuta 2016

perjantai 16. joulukuuta 2016

Pimpeli pompeli pom

Oma sviittiä emme tänä vuonna tee, joten saimme suunnitella jonkinlaista pikkuräpellystä normaaleihin hotellihuoneisiin, etteivät liian tylsiltä näytä. Itse huiskin edestakaisin jossain, mutta Liia ja Satu suunnittelivat sikahienoja lumihiutaleita, muutama jokaiseen huoneeseen. Tarkoituksena olisi saada mahdollisimman monta mahdollisimman nopeasti mahdollisimman hienoiksi. Siitähän on tunnetusti hyvä lähteä.

Muut tytöt duunasivat yhdessä huoneessa ja itse päädyin kahden ranskalaismatkaoppaan kanssa toiseen. Koska heillä ei kovinkaan paljoa kädentaitoja kehittävää koulutusta ole alla, suurimmaksi osaksi tein hiutaleet omin pikku kätösin.

Huoneissa on hämärän valaistuksen ansiosta todella vaikea kuvata, ja vanha kunnon Huawei myös edustaa kamerallaan. Kuvien laatu on mitä on.





 






sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Paluu Pohjoisnavalle

Pitkän arpomisen ja Amon Amarthin keikasta luopumisen jälkeen hyppäsimme uudestaan junan kyytiin nokka kohti Lappia. Työharjoitteluahan sinne lähdettiin tekemään, viime vuodesta jo tuttuun SnowVillageen. Nostalgiointiin ja junamatkasta toipumiseen meni muutama päivä, mutta pian pääsimme jo tuttuihin lapiointi-, kristalli-, tonttuilu- ja joulukoristeluhommiin.

Maisemakuvia otettu ihan yhtä turisteina kuin ranskalaiset ja sveitsiläiset kämppikset


Tuttu juttu, pallon ympärille lunta ja panta nousee lumen mukaan



Ja tällä kertaa pääsin mukaan katolle!! (enkä edes pudonnu)

SnowVillagen tavaramerkki, kristallikäytävä

It's hard to be a tonttu 


Toistaiseksi lähes kaikki työtehtävät ovat olleet viime vuodelta tuttuja. On tässä kyllä jotain uutta ja hienoakin päästy tekemään, siitä ensi kerralla...

torstai 17. marraskuuta 2016

Hullu Hatuntekijä!

Eräänä päivänä kuulin (salakuuntelin) koulussa, kun Heidi soitti mielenkiintoisen oloisen puhelun tuntemattomaan kohteeseen: jonkinlaisesta hattukurssista kuulin puhuttavan. Luonnollisesti olin heti utelemassa asiasta, ja paljastui että Mauri oli maininnut koulussa Pukstaavissa järjestettävästä hattukurssista, jolle ei kenties ollut ilmoittautunut kovinkaan montaa osallistujaa. Siitä luonnollisesti innostuin kuin kuusivuotias ja ilmoitin heti puolet luokasta mukaan. Jee!

Ensin saimme kierroksen Tornihuvilan hattunäyttelyssä, jossa esiteltiin erityisesti sastamalaismodisti Raija Mäkelän luomuksia. Jännittävän kierroksen jälkeen siirryimme toiseen tilaan, jossa tavoitteena oli luoda omannäköinen pieni hatuke. Kunnollisen, ison hatun valmistamiseen ei kahdessa illassa olisi aikaa, mutta jostainhan on lähdettävä.


Halusin tehdä omastani sydämenmuotoisen, joten aloitin kaavojen valmistuksella. Tökin paperia nuppineulojen avulla tukille, tutkin sopivat laskosten paikat ja piirsin haluamani muodon.



Sitten paperikaavan mukaan leikkasin (muistaakseni) etamiini-nimisestä materiaalista hienon sydämen. Viiltojen tarkoituksena on, että ne saadaan liimattua hieman päällekkäin kiinni ja näin luoda päähän sopiva, hieman kaareva muoto.

Tässä välissä tosiaan sydän liimattiin silitysraudan ja veden avulla kasaan ja reunaan ommeltiin tukeva puuvillalla päällystetty rautalanka. Reunaan kiinnitettiin myös tylliä, jotta päällyskankaan saa ommeltua johonkin kiinni kun pohjan materiaali on siihen hieman liian kovaa. Päälle tuli vanua peittämään mahdolliset päälle jäävän osan kulmat, pehmentämään ja omassa tapauksessani luomaan mahtavan, upean ja täysin tarkoituksellisen neulatyynyefektin.


Kankaaksi valitsin mustan sametin. Eniten vaikeuksia tuotti tuo kulma, johon on todella hankala saada kaunista saumaa. Liimalla, kirosanoilla ja kurssin vetäjän avulla sain siitä kuitenkin siedettävän näköisen.


Seuraavaksi kiinnitin hattuun katu-uskottavan harson, joka tulee dramaattisesti silmille. Vuorin ompeluun en ehtinyt itse kurssin aikana, mutta kyllähän asuntolalla tarvitsee jännittävää iltatekemistä. Varsinaisestihan päähän hattu ei tule kuvan osoittamalla tavalla nuppineuloilla, vaan luovalla kampaviritelmällä. Jälleen, muumitikkari kaikille ymmärtäneille!

Nalle Hoppunen ei luonnollisesti kameralla muistanut paljoakaan räpsiä. Kurssi itsessään oli kuitenkin kokemus ja toivon todella, että Sastamalassa jaksettaisi tulevaisuudessakin järjestää vastaavaa!

maanantai 31. lokakuuta 2016

Kivikasvoja

...huijasin, kipsikasvoja! Kesken fondinmaalauksen ilmestyivät Satu ja Ida seivästetyn nunnanpään kanssa maalaustilaan, ja pakkohan sen näköiseen pelleilyyn oli mennä mukaan.


Homman nimihän oli kasvoista kipsivaloksen ottaminen. Tuntui turvallisemmalta aloittaa feikkipäällä, se tuskin inahtaisi vaikka ei yhtäkkiä saisikaan happea. Nunnakaapu suojaa mallinuken hiuksia kipsiltä.


Nuken jälkeen ensimmäiseksi uhriksi päätyi Satu. Kasvojen huolellisen rasvauksen jälkeen iskimme naamaan nestemäistä kipsilöllöä, joka mukailee kasvojen muotoja mahdollisimman tarkasti. Sen hieman kovetuttua päälle isketään kipsiharsoa, joka tukee alla olevaa hauraampaa kerrosta.



...ja sitten odotellaan. Tässä kuvassa naamavalosta saamassa itse allekirjoittanut!



Kipsin kovetuttua tarpeeksi pitää se vielä saada irti naamasta. Itkevältä hirviöltä näyttäen maskin sisällä ilmeillään ja lopulta sen pitäisi sujahtaa sulavasti pois kiskomatta montaakaan silmäripseä mukaansa. Teoriassa.


Tässä oman naamani toinen ja kolmas yritys. Ensimmäinen mureni pikku palasiksi kun Satu käytti sanaa "härppiä" eikä siinä tietenkään pokka pitänyt. Toinen murtui keskeltä kun toinen Satu varoitti herättämästä kipsin alla nukkuvaa Sania. Yllättävän tyhmät jutut tuntuvat hauskoilta kun ei saisi liikkua...

Mojovalla kipsikerroksella tuetut negatiivinaamat odottavat nyt vain, että niistä valettaisi kunnon kuolinnaamiot! Saapa nähdä millä vuosisadalla sekin toteutuu.

torstai 13. lokakuuta 2016

Islantilainen homobaari

Sanoisinko että hups.

Heti kouluun palattuani aloitin fondin maalaamisen. Tunnettu maalarimestari en ehkä ole, mutta tässä jäi todella hevisti ärsyttämään se, että olisin voinut tehdä paljon paremmankin. Hm.


Kuvan tuli olla rakennuksesta tai katunäkymästä, ja halusin sen olevan kiva ja värikäs. Mikäpäs sen parempi kuin satenkaaren värein koristeltu homobaari!
 Aloitin mallikuvan tutkimisella ja etsin kuvan tarvittavat pakopisteet. Mittailemalla ja laskemalla selvitin pakopisteet lopullisen maalauksen mittakaavassa ja löin lattiaan naulat oikeille kohdille. Nauloista sain pingotettua siiman maalauksen yli näyttäen oikeat paikat viivoille.

Huomattavaa: asiantuntevan apuopettajamme Allin söpöt pikku tassunjäljet ovisyvennyksen päällä

Sitten asiat alkoivat mennä päin honkia. Olin kiinnittänyt fondikankaan kehykseen liian löysälle, jolloin se roikkui saaden aikaan hienoja mutkia kuvaan. Kehikko pois ja homma jatkuu.

Kun kehikkoa ei ollut, maalauksen tarkasteleminen tuli huomattavasti vaikeammaksi. Maassa maaten se näytti ihan mukiinmenevältä, mutta loppujen lopuksi suoraan edestä päin katsottuna melko mielenkiintoiselta.



Ideana oli harjoitella perspektiiviä, ja kyllä nyt ainakin opin katsomaan kunnolla missä viivat kulkevat. Toivottavasti saan tulevaisuudessa aikaiseksi vähän vähemmän Liisa Ihmemaassa -taloja. No can do, ensi kerralla paremmin!